Ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista mitä olen lukenut. Unenomainen tarina uunin rakentamisesta ei kuulosta kovin hyvältä vasta kuin ensimmäisen sivun on lukenut ja viimeisen taianomaisen sivun on saanut suljettua. Teksti soljuu kevyesti vain lapioimalla hiekkaa ja paarmua betonimyllyyn tai kun valitaan purkutalosta tiiliä uuden uunin ulko-osiin. Välillämuistellaan nuoruutta, lasten kavamista ja nautitaan helppoa lohisoppaa; lohta, perunaa, sipulia, suolaa ja vettä. Miten uuni rakennetaan, tutustutaan läistön taloihin joissa vielä vanha uuni ei ole korvattu uudella. Mitataan, pingotetaan luotilankaa, vedetään sähköjohtoja jne. Naapuriapua on tarjolla ja perhettä asuu lähellä. Uskonnollisuus hehkuu taustalla vaikka rukouksia ei lausuta ääneen. Perheissä on lapsia ja tarina tapahtuu pohjois-pohjanmaalla. Tuskin kuitenkaan lestadiolaisia ovat. Seuroissa saarnasi naispappi. Hyry itse kuuluu liikkeeseen. Vanhat työtavat tuodaan esille muuraamisesta uunin valmistumiseen ja ensimmäisiin paistettuihin rieskoihin joiden maun melkein tuntee kielellä kun ne otetaan uunista ulos.

Antti Hyry on tehnyt suuren työn kirjoittaessaan kirjansa josta on ansainnut niin Finlandia-palkinnon. Hän tietää mistä kirjoittaa, onkohan itsekin uunin rakentanut? En ole ennen tutustunut Hyryn tuotantoon. Tämän jälkeen pitäisi. Teksti on helppoa ja soljuu hienosti lähes pikajunavauhtia. Palkittu kirjailija ei ole suomalaisen kirjallisuuden mainstreamissa omasta valinnastaan. Eräänlainen suomalaisen kirjallisuuden Terrence Mallick. Mallickin elokuvissa on suuria maisemia jotka tuulen mukana keinuvat laajassa kuvassa. Hyryn kirjoissa ollaan suljetussa tilassa, tässä pirtissä johon uunia muurataan ja seurataan pienestä akkunasta maailman kulkua, vuodenaikojen virratessa ohitse ja menneen elämän yhteensovittamista.